Useimmat ihmiset muistavat ensimmäisen koulupäivänsä.
He eivät kuitenkaan enää muista, mitä tapahtui sitä ennen.
Meillä ei ole melkein mitään muistoja ensimmäisistä elinvuosistamme.
Miksi on niin?
Miksi emme voi muistaa vauvaikämme kokemuksia?
Syy on kehityksessämme.
Puhe ja muisti kehittyvät suunnilleen samaan aikaan.
Muistaakseen jotain ihminen tarvitsee puhetta.
Toisin sanoen hänellä pitää olla sanoja kokemuksiaan varten.
Tiedemiehet ovat tehneet erilaisia kokeita lasten kanssa.
Tehdessään niitä he tekivät mielenkiintoisen löydön.
Niin pian kuin lapset alkavat puhua, he unohtavat kaiken sitä ennen tapahtuneen.
Puheen alku on samalla muistin alku.
Lapset oppivat paljon kolmen ensimmäisen ikävuotensa aikana.
He kokevat uusia asioita joka päivä.
Heillä on siinä iässä myös monia tärkeitä kokemuksia.
Siitä huolimatta se kaikki katoaa.
Pyskologit kutsuvat tätä ilmiötä pikkulapsen muistinmenetykseksi.
Lapset voivat muistaa vain asioita, joilla on nimi.
Omaelämäkerrallinen muisti säilyttää henkilökohtaisia kokemuksia.
Se toimii kuin päiväkirja.
Kaikki elämämme tärkeimmät tapahtumat on tallennettu siihen.
Tällä tavoin omaelämäkerrallinen muisti muovaa identiteettimme.
Mutta sen kehitys riippuu äidinkielen oppimisesta.
Ja me voimme aktivoida muistimme vain puheemme kautta.
Asiat, jotka opimme vauvana, eivät tietenkään kokonaan katoa.
Ne on tallennettu jonnekin aivoihimme.
Me vain emme pääse niihin käsiksi – eikö olekin harmillista?